Kirjoitan tätä hyvin sekavassa mielentilassa. En tiedä, olenko olemassa, tai mitä ympärilläni tapahtuu. Ehkä se on tämä tappavan tylsä hiljaisuus, kun ympärilläni ei tapahdu mitään. Olen vain kuunnellut surullisia lauluja rakkaudesta ja syönyt. Olen yrittänyt paikata syömällä sitä tyhjyyttä sisälläni, jonka jätit, kun lähdit, Sen jälkeen, kun lähdit, vai lähdinkö minä, vai lähtikö kumpikaan, sen jälkeen en ole saanut tolkkua ajatuksistani. Järki sanoo, että tämä on sinulle parhaaksi, mutta sydän haluaa taistella vastaan. Sydän haluaa omia sinun rakkautesi itselleen. Vaikka kaikki, mitä tein sinulle, oli väärin ja loukkasin sinua monia kertoja, enkä aina edes tajunnut pyytää anteeksi, tai olla pahoillaan, silti haluan olla lähelläsi. Kaikki tuntuu niin turhalta, väärältä. Kaikki mitä sanon, tuntuu teennäiseltä. Ajatukset taistelevat ristiriidassa keskenään. Annoit minulle monia mahdollisuuksia, mokasin ne kaikki peräjälkeen. Et halunnut minulle koskaan mitään pahaa. Paha minua vastaan olin minä itse. Yritit suojella minua itseltäni. En ymmärtänyt tekeväni väärin itseäni ja samalla sinua kohtaan. Lupasin monet kerrat yrittää parantaa itseni. Kolusin psykiatriset sairaalat. Ne eivät auttaneet ja kuvittelin olevani kirottu, kuvittelin olevani Saatanan lähettiläinen ja jossain kohtaa kuvittelin olevani kuollut. Nyt ymmärrän, että kuvitelmani kuulostivat oudoilta ja kajahtaneilta, mutta silloin ne olivat minulle normaalia, enkä ymmärtänyt, miksi huudat minun olevan sekaisin ja tarvitsevan apua. Kuvittelin olevani viisaampi kuin muut, kuvittelin tajunneeni elämän tarkoituksen - sillä ei ole tarkoitusta, sillä ei ole väliä, mitä teet maan päällä, sillä kuoltuasi, et saa tehdystä työstäsi mitään. Tämä käy edelleen järkeeni ja olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen myös sitä mieltä, että on aivan sama, olenko olemassa, sillä kuoleman jälkeen en saa eletyistä vuosistani mitään palkkiota.

      Nyt tajuan miksi et ota minua takaisin, en ole muuttunut pätkääkään, vaikka olen luvannut, yrittänyt ja uskotellut itselleni, että kaikki olisi hyvin. Olen elänyt pitkähihaisilla paidoilla ja tekohymyllä. Olen valehdellut psykiatreille, ystäville sekä sinulle, että kaikki paha on menneisyyttä. Olen valehdellut että musta hahmo, mitä näin jossain välissä joka viikko, olisi historiaa. Näen siitä edelleen painajaisia, aivan kuten monista muista tämän syksyn tapahtumista. Pelkään edelleen pimeää, sillä en halua törmätä minua piinanneen mustan hahmon mustalle listalle. Pelkään edelleen sitä hahmoa, aivan kuten silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Kun se tarttui minua olkapäästä, tajusin, että olimme yhteistyökumppaneita, ystäviä, sillä uskoin, että se veisi minut täältä pahasta maailmasta pois. Kun kerroin tuon psykiatrilleni, hän huolestui kauheasti. Aivan kuten sinä, rakas, olit minusta erittäin huolissani. Voin lohduttaa teitä kertomalla, etten ole ikinä ollut itsestäni tai tilastani huolestunut. En ole koskaan tajunnut, miksi pitäisi huolestua. Tämä on ollut minulle täysin normaalia arkea. Tähän on tottunut eikä osaa enää huolestua. Jälkeenpäin, kun olet kertonut minulle jotain, mitä olen sanonut tai tehnyt, olen välillä miettinyt, ettei tuo ole aivan normaalia käytöstä. Silti, joka kerta, samat asiat tulevat aina vaan toistumaan.