Tämä viikonloppu meni yllättävän hyvin, johtui varmaankin siitä, että minulla oli seuraa. Nyt kun olen yksin, minulla ei kirjaimellisesti ole ketään muuta kuin tietokone ja kissa... Paitsi että se kissa meni juuri ulos, joten olen kahdestaan tietokoneeni kanssa. Tämäkö on sitä hurjaa nuoruutta, jota odotin lapsena, kun vanhemmat serkkuni olivat kertoneet kaikista jännittävistä seikkailuistaan kavereidensa kanssa. Oikeastaan, ei tämä tunnu elämältä laisinkaan. Mikään ei tunnu miltään, tuntuu kuin eläisi "sumussa". Epätodellinen olo on vallannut minut ja unohtelen asioita, mitä olen tehnyt tai sanonut, sillä tuntuu, kuin tekemäni tai sanomani asiat eivät tapahtuisi oikeasti. Tätä on vaikea selittää, joten uskon, jos tätä on vaikea ymmärtääkkin, Sinä kuitenkin ymmärsit ja kuvailit tätä erittäin hyvin. Sanoit, että "se on vähä niinku ois unes ja yhtäkkii havahtuu et ei ollukkaa". Kuvailusi osui nappiin, juuri sitä tämä on.

   Muistat varmaan, kun kerroin sinulle, että olen istunut junassa neljä tuntia ja vasta silloin oikeasti tajunnut, mitä on tapahtumassa. Olen vasta silloin tajunnut, että olen matkalla luoksesi. Tämä on käynyt minulle useasti, lähes joka kerta, kun olen tulossa luoksesi. Samoin kun olet tulossa luokseni, tajuan sen tuntia ennen kuin olet perillä. Kai käyn niin hitaalla. Tuntuu, kuin vanhuus olisi iskenut minuun 60 vuotta etuajassa. On edelleen päiviä, ettei jaksaminen riitä edes sängystä nousemiseen. Tiedän, että elämässäni on äskettäin tapahtunut myös myönteisiä asioita, mutta en muista niitäkään. Muistan vain pinkin sairaalapaidan, seurantalaitteet kiinni kehossani, tipan kiinni ranteessani,pyörätuolin sekä paarit, joilla minua kuljeteltiin, vaikka oisin ihan hyvin itsekin voinut kävellä. Muistan, kun minut käskettiin matolle kylkiasentoon. Muistan ne katseet, jotka jäivät jälkeeni tuijottamaan sen ohjaajan auton takavaloja, kun hän lähti kesken tunnin viemään minua ensiapuun.

    Muistatko, kun lupasin, etten tekisi itselleni mitään pahaa? Muistatko, kun ensimäisten jälkien jälkeen lupasin, etten tee koskaan itselleni mitään sen vakavampaa? Muistatko, heti kun käänsit selkäsi, olin etsimässä jotain terävää. Muistatko, kun itkin sinulle aamulla seitsemältä vielä tuhannen tuiterissa, että hakisit minulle tupakkaa vitutukseen? Ranteessani on edelleen siitä jäljet, kun tumppasin ne käteeni. Kuinkakohan monta kertaa olet ottanut minulta kädestä veitsen, sakset, harpin, ruuvimeisselin tai teräväreunaisen kelloni, kun olen satuttanut niillä itseäni. Muistatko, kun lupasin, ettei koskaan enää? Turhia lupauksia. Aivan yhtä turhia, kuin se, kun lupasin, että laihdutan vain 3kiloa. Kolme kiloa laihduttaneena lupasin, että laihdutan vaan enää kaksi kiloa. Viiden kilon ja monien oksenteluiden jälkeen lupasin, että laihdutan vielä maksimissaan 5kiloa. Kohta puoliin sekin on saavutettu, tällä kertaa ilman oksenteluita tai pyörtymiseen asti treenamisia. Pelkästään siten, että syötän muita ympäriltäni ja syön itse silmilläni. Muistat varmasti, kun olen luvannut ainakin miljoona kertaa, etten enää ikinä juo, sillä siitä ei seuraa mitään muuta kuin vaikeuksia.

     Millloinkohan kaikki tämä loppuu? Milloin opin pitämään lupauksistani kiinni? Milloin saan elää sitä hurjaa nuoruutta, mistä olen lapsena haaveillut?