Haluan kauas pois. Haluan jonnekkin, missä minulla on hyvä olla. Jonnekkin, missä ihmiset eivät hauku tavaroitani tai syytä asioista, joihin en voi edes vaikuttaa. Nämä ihmiset kuluttavat. Nämä ihmiset eivät tajua sitä vaan ajattelevat varmaan että kestän. Olisin ennen kestänyt, mutta on tässä nyt muutakin kestettävää. Haluan jonnekkin, missä ihmiset ymmärtäisivät. Pieneen bunkkeriin maan alle patjan väliin itkemään sikiöasentoon. Haluan hajottaa puhelimen kirveellä. Haluan muuttaa jonnekkin, mistä minua ei löydetä. Haluan kadota. Tekisi mieli repiä jalat ja kädet irti ja lähteä juoksemaan. Tekisi mieli viiltää posket auki ja ampua leuat paskaksi. Tekisi mieli repiä hiukset tuppoina irti. Tekisi mieli vaan tuhota itseni, sitähän he varmaan haluavat. 

    Tulen varmaan poistamaan tämän postauksen, mutta tekisi mieli vaan kostaa ihmisille. Hypätä potkulaudan alle, hirttäytyä patteriin, tukehtua kissankarvoihin ja hypätä pää edellä asfalttiin. Mitä väliä, tämä on vain elämää. Hyvää minulle kuuluu, toivottavasti teillä menee paremmin.

   Tämä viikonloppu meni yllättävän hyvin, johtui varmaankin siitä, että minulla oli seuraa. Nyt kun olen yksin, minulla ei kirjaimellisesti ole ketään muuta kuin tietokone ja kissa... Paitsi että se kissa meni juuri ulos, joten olen kahdestaan tietokoneeni kanssa. Tämäkö on sitä hurjaa nuoruutta, jota odotin lapsena, kun vanhemmat serkkuni olivat kertoneet kaikista jännittävistä seikkailuistaan kavereidensa kanssa. Oikeastaan, ei tämä tunnu elämältä laisinkaan. Mikään ei tunnu miltään, tuntuu kuin eläisi "sumussa". Epätodellinen olo on vallannut minut ja unohtelen asioita, mitä olen tehnyt tai sanonut, sillä tuntuu, kuin tekemäni tai sanomani asiat eivät tapahtuisi oikeasti. Tätä on vaikea selittää, joten uskon, jos tätä on vaikea ymmärtääkkin, Sinä kuitenkin ymmärsit ja kuvailit tätä erittäin hyvin. Sanoit, että "se on vähä niinku ois unes ja yhtäkkii havahtuu et ei ollukkaa". Kuvailusi osui nappiin, juuri sitä tämä on.

   Muistat varmaan, kun kerroin sinulle, että olen istunut junassa neljä tuntia ja vasta silloin oikeasti tajunnut, mitä on tapahtumassa. Olen vasta silloin tajunnut, että olen matkalla luoksesi. Tämä on käynyt minulle useasti, lähes joka kerta, kun olen tulossa luoksesi. Samoin kun olet tulossa luokseni, tajuan sen tuntia ennen kuin olet perillä. Kai käyn niin hitaalla. Tuntuu, kuin vanhuus olisi iskenut minuun 60 vuotta etuajassa. On edelleen päiviä, ettei jaksaminen riitä edes sängystä nousemiseen. Tiedän, että elämässäni on äskettäin tapahtunut myös myönteisiä asioita, mutta en muista niitäkään. Muistan vain pinkin sairaalapaidan, seurantalaitteet kiinni kehossani, tipan kiinni ranteessani,pyörätuolin sekä paarit, joilla minua kuljeteltiin, vaikka oisin ihan hyvin itsekin voinut kävellä. Muistan, kun minut käskettiin matolle kylkiasentoon. Muistan ne katseet, jotka jäivät jälkeeni tuijottamaan sen ohjaajan auton takavaloja, kun hän lähti kesken tunnin viemään minua ensiapuun.

    Muistatko, kun lupasin, etten tekisi itselleni mitään pahaa? Muistatko, kun ensimäisten jälkien jälkeen lupasin, etten tee koskaan itselleni mitään sen vakavampaa? Muistatko, heti kun käänsit selkäsi, olin etsimässä jotain terävää. Muistatko, kun itkin sinulle aamulla seitsemältä vielä tuhannen tuiterissa, että hakisit minulle tupakkaa vitutukseen? Ranteessani on edelleen siitä jäljet, kun tumppasin ne käteeni. Kuinkakohan monta kertaa olet ottanut minulta kädestä veitsen, sakset, harpin, ruuvimeisselin tai teräväreunaisen kelloni, kun olen satuttanut niillä itseäni. Muistatko, kun lupasin, ettei koskaan enää? Turhia lupauksia. Aivan yhtä turhia, kuin se, kun lupasin, että laihdutan vain 3kiloa. Kolme kiloa laihduttaneena lupasin, että laihdutan vaan enää kaksi kiloa. Viiden kilon ja monien oksenteluiden jälkeen lupasin, että laihdutan vielä maksimissaan 5kiloa. Kohta puoliin sekin on saavutettu, tällä kertaa ilman oksenteluita tai pyörtymiseen asti treenamisia. Pelkästään siten, että syötän muita ympäriltäni ja syön itse silmilläni. Muistat varmasti, kun olen luvannut ainakin miljoona kertaa, etten enää ikinä juo, sillä siitä ei seuraa mitään muuta kuin vaikeuksia.

     Millloinkohan kaikki tämä loppuu? Milloin opin pitämään lupauksistani kiinni? Milloin saan elää sitä hurjaa nuoruutta, mistä olen lapsena haaveillut?

Tiedän, ettet halua luopua minusta. Tiedän sen, sillä tuttavammekin näkevät sen silmistäsi katsoessasi minua. Tiedän sen, sillä olet kertonut sen minulle, Silti minusta on jotenkin vaikea uskoa sitä, että joku voisi kiintyä minuun. Minäkään en haluaisi luopua sinusta, mutta minusta tuntuu, että sinulla olisi helpompi ilman minua. Ilman minua sekoittamassa elämääsi yhtään enempää, mitä se on sekaisin jo ilman minua. Vaikka emme halua luopua toisistamme, haluaisin luopua itsestäni. Selitin tänään sinulle whats appissa innoissan, että jokainen on oman elämänsä päähenkilö ja että jokaisen tärkein ihminen pitäisi olla hän itse. Jokaisen elämän supersankari on eläjä itse ja ihminen voi aika pajon päättää, millaiselle tielle lähtee elämänsä kanssa. Jälkikäteen innostumiseni kuulostaa omiin korviini typerältä, omat mielipiteeni tuntuvat vääriltä. Tuntuu, että eläisin kaksoiselämää. Sellaista, että iloisena olisin aivan erimieltä asioista, kuin surullisena. En edes usko, että olen  molemmat persoonat. Kun olen iloinen, en usko olleeni surullinen. Kun olen surullinen, en usko olleeni iloinen. Elän niin vahvasti sitä persoonaa, mikä on sillä hetkellä "päällä", etten voisi kuvitella, että hetken päästä olen jo aivan kuin eri ihminen.

  Tiedät, että olen miettinyt monena päivänä, että on kamalaa olla ensimäinen parisuhteesi, sillä saat aivan vääristyneen kuvan parisuhteista, sillä en ole sellainen, millainen minun pitäisi olla. Tiedät, että mielessäni olen päättänyt, että jätät minut. Pelkään sitä itsekin, aivan kuten sinäkin pelkää. En tiedä, kuin hulluna ja outona pidät minua mieleni takia. Siksi pelottaa kertoa, että iltaisin nukkumaan mennessä, sängyssä maatessani roikotan kättäni sängyn ulkopuolella ja toivon, että sänkyni alla olisi mörkö, joka veisi minut tästä maailmasta pois. Tiedän, että tekisit takiani mitä vaan. Tiedän, että haluaisit saada minut uskomaan, kuinka tärkeä olen ja mitä merkkaan sinulle. Hyvinä päivinä uskon sinua, mutta usko kariutuu samantien, kun minulle tulee huonompi vaihe. Olet varmasti huomannut sen.

Tämä on viesti sinulle, en tiedä edes, että tuletko lukemaan tätä, enkä odota vastausta. Mieti vielä kerran, aiotko tuhlata elämäsi minuun. Saisit parempia. Saisit kauniinpia ja ystävällisempiä. Saisit tervejärkisiäkin. Kiitos.

Kirjoitan tätä hyvin sekavassa mielentilassa. En tiedä, olenko olemassa, tai mitä ympärilläni tapahtuu. Ehkä se on tämä tappavan tylsä hiljaisuus, kun ympärilläni ei tapahdu mitään. Olen vain kuunnellut surullisia lauluja rakkaudesta ja syönyt. Olen yrittänyt paikata syömällä sitä tyhjyyttä sisälläni, jonka jätit, kun lähdit, Sen jälkeen, kun lähdit, vai lähdinkö minä, vai lähtikö kumpikaan, sen jälkeen en ole saanut tolkkua ajatuksistani. Järki sanoo, että tämä on sinulle parhaaksi, mutta sydän haluaa taistella vastaan. Sydän haluaa omia sinun rakkautesi itselleen. Vaikka kaikki, mitä tein sinulle, oli väärin ja loukkasin sinua monia kertoja, enkä aina edes tajunnut pyytää anteeksi, tai olla pahoillaan, silti haluan olla lähelläsi. Kaikki tuntuu niin turhalta, väärältä. Kaikki mitä sanon, tuntuu teennäiseltä. Ajatukset taistelevat ristiriidassa keskenään. Annoit minulle monia mahdollisuuksia, mokasin ne kaikki peräjälkeen. Et halunnut minulle koskaan mitään pahaa. Paha minua vastaan olin minä itse. Yritit suojella minua itseltäni. En ymmärtänyt tekeväni väärin itseäni ja samalla sinua kohtaan. Lupasin monet kerrat yrittää parantaa itseni. Kolusin psykiatriset sairaalat. Ne eivät auttaneet ja kuvittelin olevani kirottu, kuvittelin olevani Saatanan lähettiläinen ja jossain kohtaa kuvittelin olevani kuollut. Nyt ymmärrän, että kuvitelmani kuulostivat oudoilta ja kajahtaneilta, mutta silloin ne olivat minulle normaalia, enkä ymmärtänyt, miksi huudat minun olevan sekaisin ja tarvitsevan apua. Kuvittelin olevani viisaampi kuin muut, kuvittelin tajunneeni elämän tarkoituksen - sillä ei ole tarkoitusta, sillä ei ole väliä, mitä teet maan päällä, sillä kuoltuasi, et saa tehdystä työstäsi mitään. Tämä käy edelleen järkeeni ja olen edelleen samaa mieltä. Olen edelleen myös sitä mieltä, että on aivan sama, olenko olemassa, sillä kuoleman jälkeen en saa eletyistä vuosistani mitään palkkiota.

      Nyt tajuan miksi et ota minua takaisin, en ole muuttunut pätkääkään, vaikka olen luvannut, yrittänyt ja uskotellut itselleni, että kaikki olisi hyvin. Olen elänyt pitkähihaisilla paidoilla ja tekohymyllä. Olen valehdellut psykiatreille, ystäville sekä sinulle, että kaikki paha on menneisyyttä. Olen valehdellut että musta hahmo, mitä näin jossain välissä joka viikko, olisi historiaa. Näen siitä edelleen painajaisia, aivan kuten monista muista tämän syksyn tapahtumista. Pelkään edelleen pimeää, sillä en halua törmätä minua piinanneen mustan hahmon mustalle listalle. Pelkään edelleen sitä hahmoa, aivan kuten silloin, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Kun se tarttui minua olkapäästä, tajusin, että olimme yhteistyökumppaneita, ystäviä, sillä uskoin, että se veisi minut täältä pahasta maailmasta pois. Kun kerroin tuon psykiatrilleni, hän huolestui kauheasti. Aivan kuten sinä, rakas, olit minusta erittäin huolissani. Voin lohduttaa teitä kertomalla, etten ole ikinä ollut itsestäni tai tilastani huolestunut. En ole koskaan tajunnut, miksi pitäisi huolestua. Tämä on ollut minulle täysin normaalia arkea. Tähän on tottunut eikä osaa enää huolestua. Jälkeenpäin, kun olet kertonut minulle jotain, mitä olen sanonut tai tehnyt, olen välillä miettinyt, ettei tuo ole aivan normaalia käytöstä. Silti, joka kerta, samat asiat tulevat aina vaan toistumaan.